Sain alkukeväällä kuningasidean motivoida itseni juoksulenkeille ilmoittautumalla johonkin juoksutapahtumaan. Tuoksi tapahtumaksi valikoitui Bodom trail run, koska pyöräteillä juokseminen (esim. HCR) on ihan tappavan tylsää. Ilmoitin samalla miehenikin, koska jaettu tuskahan on puolikas tuska.. Tai avoero.
Juoksupäivän koittaessa tilanne oli se, että mies oli siirtänyt itsensä 6 kilometrin sarjaan ja itse olin muutamaa päivää aiemmin vetänyt 5,5 tunnin multisport-rypistyksen, jonka juoksuosuudet menivät vähintäänkin tahmeasti. Enkä ole juoksulenkeillyt suunnistuksen lisäksi juuri lainkaan, koska juokseminen ilman karttaa on tylsää ja tyhmää. Hyvät lähtökohdat.
Olin ilmoittautunut viimeiseen lähtöryhmään, joka oli ryhmistä pienin. Koska tapahtumissa ei voi olettaakaan juoksevansa yksin, sanoisin että poluilla ei ollut juurikaan ruuhkaa. Jonoja kyllä, mutta jos omat voimat antoivat periksi ja vauhtia riitti, ohi kyllä pääsi. Esimerkiksi Jukolassa tilanne on usein paljon hankalampi kun yli 1000 suunnistajaa lähtee yhdessä lähdössä.
Peloista huolimatta juoksu sujui ihan mukavasti. Väliä 1-8 kilometriä voisi kutsua jopa jonkinlaiseksi runners high’ksi kun tossu kulki ja selkiä tuli vastaan. Kasin jälkeen alkoi matka jo tuntua, enkä ollut kovin pahoillani vaikka jono ajoittain vaihtoi reippaaksi kävelyksi jyrkimpiin ylämäkiin. Olimme kiertäneet 12 km lenkin reilu kuukausi sitten, ja lopussa helpotti kun tiesi, mitä edessä vielä oli. Loppu oli aikamoista puristamista ja sai olla tarkkana mihin jalkansa asetti. Hörpin matkalla urheilujuomaa omasta pullosta ja nappasin pari Dexal-tablettia lisäenergiaksi. Placeboa tai ei, tuntuivat nostavan jalkaa taas vähän korkeammalle.
Matka oli alkua lukuunottamatta tosiaankin polkua, ajoittain hyvinkin kivikkoista ja välillä aivan pehmeää ja upottavaa. Kisan järjestelyt toimivat hienosti, mihinkään ei tarvinnut jonottaa ja pysäköinti ja kimppakyydit oli hoidettu hyvin. Ehkäpä ensi vuonna paremmin treenanneena puolimaratonille..? Tänään siihen ei olisi ollut eväitä.